Joo, aika tyhmä nimi tällä osalla, mutten keksinyt parempaa.. -.- Tää on minäkertojanmuodossa!! :)

Asun tuolla... Ei!

Siis tuolla!! Höh, tämä helikopterista kuvaaminen on TODELLA hankalaa... :/

No niin, menihän se sika siitä... Asun siis tuolla sairaan äitini kanssa. Siis ei sairas missään haukkumismielessä, vaan ihan fyysisesti sairaan äidin kanssa.


Talomme on naapuruston muihin taloihin verrattuna paljon pienempi, koska emme äidin kanssa oikeen ole saaneet mitään aikaiseksi tai rakennetuksi. Mutta se kelpaa meille. P.s. nukun teltassa.


Tässä kuisti.



Eteinen. Ja Makaroni!





Keittiö.

En tiedä, miksi meillä on toi. Ei olla käytetty sitä ikinä, ehkä senkin takia, kun Makaroni olisi löytänyt sieltä sopivan jälkiruuan.

Tässä näkyy, miksi talo ei ole valmis.. Aika noloa, mutta aina, kun joku käy suihkussa, keittiön puolella astiatkin tulevat samalla puhtaaksi!

Heh.

Jooooo, tuota...

Talon toisella puolella on toinen uloskäynti, ööh, vessan vieressä.

Talon pohjapiirustus.

Ja tässä olen minä!

Nea Dahl
17 v.
Unelmapolku
Puuhalan laakso

Ihan tavallinen tyttö, jolla on kissa ja joka käy koulua. Ei yhtään mitään ihmeellistä.

On syksyn (ja niin myös koulun) ekat päivät menossa, joten todella tylsää. Kello oli jo neljä, kun tallustin kotiin.

"Terve, Makaroni!" huusin kissalle, jota ei voinut vähempää kiinnostaa, kuka lyllersi ohi.

Avasin oven, heitin koululaukkuni eteisen nurkkaan ja vilkaisin peiliin.

Sitä ei olisi kannattanut tehdä, koska halusin samantien yrjötä.

Niin kuin aina menin suoraan jääkaapille. Äiti oli töissä, koska halusi sairaudestaan huolimatta olla normaali työssäkäyvä ja naistenlehtiälukeva itsenäinen nainen. Äiti tuli töistä vasta myöhään illalla.

Otin perinteisen lihapullasoosivalmisruoan ja tungin sen uuniin. Olin just menossa pöydän ääreen puoliraa'an ruokani kanssa, kun käännyin takasin ja huomasin melkosen sotkun. Pitäis varmaa siistiä vähän paikkoja..

Ehkä huomenna.

Istahdin. Talo oli aivan tyhjä ja ehkä pelottavakin. Olihan se ainakin 100 vuotta vanha, koska se on rakennettu joskus 80-luvulla. Kuului vain kellon tikitys, jääkaapin hyrinä ja satunnaisten autojen ääni.

Meillä ei ollu ees TV:tä. Tai edes radiota. Ollaan asuttu täällä aina, eikä olla kertaakaan käyty huonekaluostoksilla. Kaikki on vanhaa krääsää jostain mummon vintiltä..

Hotkaisin suuhuni vielä muutaman puolijäässäolevan lihapullan. Vihreitä läikkiä täynnä olleet porkkanat saivat jäädä paikoilleen. Kuulin niiden huokaisevan helpotuksesta.

"Hmmm, suklaata.." Heitin suuhuni muutaman palan.


Ajattelin ihan vain ajantappamiseksi viedä roskat.

Näin mielessäni iltapäivälehden kannen:
Ruskea hiuksinen apina nähtiin kantamassa salaperäisen näköistä mustaa roskapussia.

Makaroni tallusteli ympäri etupihaa. Mahtavaa.

Läksyjen sijasta käytin aikani illalla ristikkojen täyttämiseen.

Muutaman tunnin kuluttua luulin sokeutuneeni, mutta sitten huomasin, että silmäluomeni olivat painuneet kiinni. Kello oli jo yli puolenyön.

Vaikka talon perustukset olivat lähteä paikoiltaan maanjäristyshaukotusteni takia, jäin odottamaan äitiä. Ei se näin kauan ollu ikinä töissä.

Niin ei töissä, ehkä se oli jollakin sen tuhansista poikaystävistä. Kuitenkaan se ei ollu soittanu... No, ihan sama. Meen huomenna kahdeksaan, joten teltta kutsuu.

 "Hyvää yötä, Makaroni.." sanoin ja konttasin telttaan.

Heräsin joskus aamuyöllä ja näin valoa tulevan keittiön ikkunoista.

Vihdoin äiti on tullu!

Hyppelehdin sisälle ja huusin suuri hymy naamallani: "Äiti, missä sä oikeen olit eilen? Ja mikset sä soittanu ees?"

"Äiti?"

Keittiössä ei ollu ketään muuta kuin Makaroni. Ja ne valot, jotka olin ITSE jättänyt illalla päälle.

Päätin sitten itse soittaa äidille, ihan sama, jos sen romanttinen yö keskeytyis. Yäk, en haluu ajatella sen pidemmälle.. Kerron syyksi, että Makaronikin on aivan hädissään, niin kyllä se sitte ymmärtää.

"Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä... Päläpälä." toistin naisen äänen perässä.

Just.

Ehkä se soittaa takasin. Päätin käydä sillä välin vessassa.

Mutta puhelin pärähti soimaan heti, kun olin avannu vessan oven.

Näin nopeesti? Miksei voinu samantien vastata, ku soitin.. äh.

"Mutsi, hei, miks--"
"Nea-kulta, Harri täällä!" Jaahas, Harri Äidinmiesystävä Numero 77,5? Aa, se.
"Mis äiti?"
"Nea, nyt on.. Tää on todella kamalaa kertoa, mun olis pitäny tulla ihan sinne kertomaan eikä näin puhelimen kautta, mutta tiesin, et oot jo hädissäs.."

"Mutta Lena on viety ambulanssilla.." kuulin Harrin vetävän henkeä. "Lena on.."

 "..poissa..." Harri purskahti itkuun.
"Ei! Eikä ole! Teillä piti olla romanttinen ilta ja sitte äitin piti tulla kotiin ja laittaa mulle aamiais..."
"Mä oon pahoillani.."

 "Pärjäätsä, Nea? Ooksä ihan yksin.. Mä voin tulla kyllä--"
"Ei.. Kyl mä.."

Suljin puhelimen.

Jähmetyin ja tuijotin vaan.

Makaroni tuli pyörimään mun jalkoihin ja laitoin puhelimen paikoilleen.

Nostin kissan syliini.

"Voi, Makaroni.."

Me ollaan ihan yksin..

Läsähdin tuolille.

Ei.. En mä voi vaan istua..

Miks!! Mitä mä oikeen teen!! Mitä mä teen!!

En voinut kuin juosta.

Juoksin.

Ja juoksin.

En jaksanu pihaa pidemmällä. Kaaduin maahan istumaan.

Olihan tähän varauduttu. Siitä asti, kun äiti sai tietää siitä sairaudesta, mut et se todella tapahtuis näin nopeesti.. Ilman, et äiti ees hyvästelis..

Olihan se yrittänyt, mut mä olin vaan sanonu, ettei se ikinä kuolis..

Istuin ajatuksissani minuutteja, jotka tuntuivat kestävän päiviä.

En mä sais olla näin itsekäs.. Ehkä äidillä on nyt asiat paremmin. Ehkä sitä ei enää satu..

Ehkä kaikki vielä järjestyy.. Niin kuin äiti oli aina sanonu.

Katselin tähtitaivasta ja ajattelin äitiä.

 

Äiti ei haluais, että mä itkisin. Se haluis pyyhkiä kyyneleet mun poskilta, antaa puhtaat vaatteet ja toivottaa hyvää yötä.

Koska äitiä ei enää ole.. mun täytyy tehä se itelleni. Äiti haluais niin. Äiti haluais, että nauttisin elämästäni.

Kaivoin koululaukustani päiväkirjani ja kirjoitin viimeiselle sivulle: vanha tarina on nyt loppu, uudessa kirjassa alkaa uusi.

Sitten heitin koko kirjan roskiin.

Kasasin kaikki kirjani riviksi eteeni ja valitsin kaikista mielenkiintoisimman.

Halusin johonkin muuhun maailmaan, etten hukkuisi omaani.

Se auttoi.

Päivä tuli samallalailla ja kaikki tapahtui samallalailla kuin aina ennenkin. Postimies toi postin, linnut söivät lintulaudalla ja autoilla mentiin töihin.

Ja minä kävin suihkussa, söin aamiaista ja hain postin.

Koulua oli turha ajatella. Se kuului siihen vanhaan päiväkirjaan.

Uuteen kuului työelämä ja shoppailu.

Ja niistä kahdesta shoppailu maistui juuri nyt.

Ja se olisi maistunut vielä paremmin, jos olisi ollut rahaa.

Ja sitäkin paremmalta, jos olisi saanut jotain kivoja vaatteita.

Jatkoin vain matkaani kaupasta toiseen.

Ehkä ei huvittanutkaan ostaa mitään.

Ehkä vain halusi puhua jollekin.

Jollekin muulle kuin Harrille. Tai sosiaaliviranomaiselle.

Eksyin pelaamaan pelikonetta, mutten saanut pelata sitä rauhassa, kun joku tuli tölläämään.

Meinasin raivostua ja jätin se siihen.

Jäin seuraamaan biljardia.

Taas joku tölläsi, mutten katsonut takaisin.

"Mutta sehän on.." kuulin miehen sanovan.

Lopulta käänsin pääni.

"Nea! Wou, sä oot kyl muuttunu!"

Tunnistin tuon heti.

Pirkka
19 v.
Puuhalan laakson toinen puoli

"Hei.." kuiskasin katse maassa.

"Me ei olla nähty pitkään aikaan! Oliks se yläkoulun alussa?" Pirkka oli ihan innoissaan, joten päätin itsekin hymyillä hieman, ettei se loukkaantuis.
"Mitäs sulle kuuluu?" kuiskasin.
"AIVAN, mahtavaa!! Sain aivan täydellisen työpaikan ja kaikkea!"
"Hienoa.."
"Mut entäs sä? Vaikutat vähän.."
Kohautin olkapäitäni.

Pirkka tiesi, että äitini sairasti..
"Ei kai vaan.." Pirkan hymy haihtui.
Nyökkäsin ja kyyneleet meinasivat tulla silmiini.

Pirkka pudisti päätään.
"Kamalaa.. Mutki on jätetty niin monta kertaa, arvaa vaan.." Pirkka naurahti hiljaa.
"Siis.." luulin, että Pirkka tajusi. Muttei se ollukaan. Hyvä niin..
"Voi sua, mä voin kyllä mennä hakkaamaan sen kaverin, joka sulle niin teki!" Pirkka naurahti. Hymyilin takas.

 

"Jep... Mut miten olis yks peli?" osoitin biljardipöytää.
"Joo! Liity kavereiden mukaan." Pirkka hymyili.

"Onks sun taidot yhtä hyvät, ku seiskalla?" naurahdin.
Pirkka teki vastaukseksi ilmeen, joka kertoo kaiken.

"Kuules nyt, Nea, ne taidot ei todellakaan oo yhtä hyvät. Ne on paljon PAREMMAT!!" Pirkka nauroi.

"En usko. Mä voitan sut kumminki!"

"Toi pikkulikkahan voittaa sut!" kuulin Pirkan kaverin nauravan.

Tietenkin voitan.

"Hahhaaha, voitinpas!!" huudahdin. Pirkka nauroi.

"Oli mahtavaa, että nähtiin pitkästä aikaa. Soitellaan!"

"Soitellaan vaan!"

"Voidaan tavatakin, jos käyttäisit enemmän deodoranttia.."
"Just joo! Moikka, Nea!"
"Terve!"

Jatkoin matkaani. Oli kamala nälkä.

Menin tietenkin just sellaseen paikkaan syömään, johon joku maikka tuli myös.

Sekin sit piti pilata.

Kun tulin myöhään iltapäivällä kotiin, Makaroni oli taas ulkona.

"Päivää, Makaroni!" sanoin niinkuin aina ja Makaroni ei ollut huomaavinaankaan aivan niinkuin aina.

Mutta silti olin sen verran paremmalla tuulella, että annoin sille lisää ruokaa!

Sitten vielä lopuksi kiva kuva: